En aijo enää palata tänne. Mitenköhän yritinkään löytää jotain lohtua täältä, missä mikään ei oo todellista ja kaikki häviää tuhkana tuuleen. Miten kaikki blogit ja varsinkin mun oma on ollut niin tärkeitä, mutta kuinka oon ollut niidenkin kanssa lopulta ihan yksin. Ne ei oo kehittänyt mua mitenkään tai auttanut muuten kun oksentamaan omat ahdistukseni muiden nähtäville ja sen jälkeen hetken vaheellinen toivo siitä, että joku pelastaa.
   Kaikki on muuttunut. Mä alan olla ihan siedettävän kokonen. Lähden kohta pois täältä enkä tiedä koska palaan tai palaanko. Jätän kaiken tänne, en oo vielä edes syntynyt. Mun ahdistus on muuttanut muotoaan tyhjästä, tylsästä ja harmaasta jotenkin kaiken kattavaks tunnekuohuks, joudun polvistuun ja huohottaan sen äärellä ja se on myös ihan äärimmäisen nautinnollista. Tuntuu kun olisin taas teini ja kaikki tuntuu sata kertaa enemmän ja merkityksellisemmin. Tuntuu että palvelen jotain tehtävää, suoritan kohtaloani, en kärsi tyhjän takia.
  On myös ilmennyt, että on ihmisiä, jotka kuvittelee tuntevansa jotain mua kohtaan, sekin on tietysti valheellista eikä ne tiedä. Oon joutunut kuitenkin sen takia miettimään pidemmälle, millä tavalla voin elämääni elää ja joutunut hyväksyyn, ettei siinä oo koskaan sijaa kellekään toiselle. En voi pilata kenenkään elämää, tai varsinkaan antaa kenenkään kiintyä itseeni.
  Aijon elää ja kehittää itseäni ehkä seuraavat n.20 vuotta, yksin. Jos mitenkään kykenen. Siinä vaiheessa mun vanhempien aika alkaa olla lopussa, oon ehtinyt katkaista siteet niihin ystäviin jotka nyt on mua liian lähellä. Siinä vaiheessa kun kukaan ei enää kärsi mun takia saan mäkin vihdoinkin luovuttaa. Ei maailmasta tuu löytymään mitään, minkä takia tahtoisin elää.

Jos joku vielä tämän lukee niin tässä on lopulliset hyvästit. Oon siirtynyt tosimaailmaan. Ehkä jonkun teistäkin kirjotukset on ollut joskus mun elämässä suhteettoman suuressa osassa, en tiedä pitäiskö siitä kiittää vai ei, olisko ollut parempi ilman niitä vai ei. No, asiat on niinkun on ja on ollut niinkun on ollut, kuitenkin oon ollut kiintynyt osaan teistä. Ne harvat, jotka on tänne joskus kommentoinut on oikeesti auttanut ja pelastanut joitain sietämättömiä, ikuisuuksilta tuntuneita päiviä. Niistä voin aidosti kiittää.
   Jos jotain, niin oon ainakin päässyt eteenpäin. Tai johonkin suuntaan. Mikään ei tuu päättymään hyvin mutta ainakaan en oo enää siinä hitaasti junnaavassa, pölyisen harmaassa juoksupyörässä, josta niin monesti kirjoitin. Sinänsä sääli, että kirjotin mun elämän tylsimmät vuodet tänne, nyt sentään jotain tapahtuu. Oon kuitenkin päättänyt, että nyt kun oon alkanut elää edes vähän niin on karsittava kaikki, mikä vie huomioo siltä. On pakko keskittyä todellisuuteen.

Heippa

Mun tänne kirjottamisessa oli joskus jotain järkeä, otsikot ja jotenkin mietityt jutut. Mun tekstit oli joskus ihan ok. Täytyy miettiä taas mitä teen seuraavaks. Oon muuttanut monia asioita nyt, karsinut kaikkea turhaa elämästä. Haluaisin keskittyä asioihin, tehdä jotain kunnolla ja jättää muun sikseen.